Nyt kun aikaa on jo hieman kulunut ja suurin suru ja mielipaha on selätetty, ajattelimme paneutua hieman synkempiin ajatuksiin hetkeksi.
Muutama viikko takaisin, sunnuntai-iltana, aivan yhtäkkiä, Minna alkoi vuotamaan verta, vaikka piti iloita alussa olevaa raskautta...
Se tunne joka tuli sisälle, oli järkyttävä, tuntui kui sisällä olisi ollut pelkkää tyhjää. Ensin en meinannut mennä lääkäriin lainkaan, sillä ajattelin, että vuoto on vain normaalia alkuraskauteen liittyvää. Sitten tuli suuret kivut alavatsalle, sinnittelin seuraavan yön, kunnes Emmi sai mut lähtemään lääkärille. Lääkärihuoneeseen astuessani, itkin vain, sillä tiesin jo, mitä oli tapahtunut. En ollut ikinä ennen ajatellut, että kun nainen sanoo, että tietää mitä kropassaan tapahtuu, se todellakin pitää paikkaansa. Lääkäri teki lähetteen Jorviin, jossa sitten vietimmekin aikaa jonkun tovin. Ultrassa, verikokeissa ja muissa. Ultrassakaan ei enää mitään näkynyt. Lääkäri halusi kuitenkin varmistaa asian vielä verikokeiden avulla. Tuloksia odoteltiin 2 päivää... Ehkä elämäni pisimmät 2 päivää, vaikka sisimmässäni toivoin, silti tiesin, ettei enää mitään vauvaa ole.
Tuntuu, että vaivuin epätoivoon, itketti ja sydän oli särkynyt, silti jotenkin tuntui siltä, että pitää esittää vahvaa, sillä yhdeltä jos toiselta taholta sai vain kuulla, että se oli niin alussa vasta... Silti se tuntui pahalta, tuntuu edelleen.. Miten siitä pääsee yli? Kai ajan kanssa, niin ne sanovat. Tulee kuitenkin päivä, jolloin en enää asiaa edes ajattele, mutta toisina päivinä se on mielessä useastikin.. Mitä olisin voinut tehdä toisin? Oliko se mun vika? Teinkö jotain väärin?
Eihän sitä ihminen mitään ajatuksilleen voi, niiden kanssa on vain elettävä. Tunne on edelleenkin tyhjä, nyt vain eritavalla...
Hoitaja muistutti ystävällisesti, että minulle olisi tarjolla keskusteluapua psykologin kanssa, jos niin haluaisin. Täytyisi vain varata aika terveyskeskukseen hoitajalle. Keskustelu ulkopuolisen kanssa - asia jolle heräsimme vasta viikkoa myöhemmin Emmin miettiessä keskusteluapua itselleen. Puolisoilla ei ole samanlaista oikeutta keskusteluun ammattilaisen kanssa, kuin keskenmenon kokeneella. Ovatko päättäjät sitä mieltä, että keskenmeno ei koske odottajan puolisoa? Kuinka puoliso voi tukea rakastaan, joka käy läpi keskenmenoa, jos itse ei saa ammattiapua sitä tarvitessaan? Mielestämme tämä on väärin! Miehet harvemmin kai kaipaavat keskusteluapua puolison kokiessa keskenmenon, mutta meillä ainakin kumpikin koki keskenmenon hirvittävänä takaiskuna. Luultavasti myös miehien joukossa on yksilöitä, jotka keskusteluapua kaipaisivat (muitakin siis kuin se oma puoliso). Tässä on päättäjille muutosvinkki!
 | |
| Nämä ihanuudet jäävät kaappiin odottamaan mahdollista käyttöä perheessämme |
- Eikä! Mie oon tosi pahoillani, että pikkuista ei tullutkaan :(.
VastaaPoista