Minnan tuntoja vol.2

Onpa hyvä päivä päivittää pientä tekstiä. Minä (Minna) istuskelen yksin kotona sairaslomapäivää viettämässä, ulkona sataa vettä, on synkkää ja harmaata. Koira kuorsaa kovaan ääneen vierressäni. 

Jotenkin tuntuu, että tämä blogi on hyvä paikka kirjoittaa myös kaikesta mitä pään sisällä liikkuu milloinkin. Tällä hetkellä tuntuu, kuin ainoat asiat, jotka tuovat tähän synkkään ilmaan piristystä ovat ne, jotka eivät juuri nyt ole tässä, kaikki ne, jotka viettävät päiväänsä koulunpenkillä, eli siis mun omat rakkaat, avovaimo ja lapset. 

On jotenkin ihmeellistä ajatella, miten nopeasti aika on kulunut, tuntuu kuin vasta oltaisiin Emmin kanssa tavattu ja nyt jo olen asustellut täällä Vantaan puskissa kohta 5 kuukautta. Aika on mennyt kuin siivillä. Eniten silti ihmetyttää, miten nopasti voi kiintyä toisiin, silloin ventovieraisiin ihmisiin? Kuinka äkkiä kaikki tapahtuukaan? 

Siltikään, tapahtui asiat miten nopeaan tahansa, tunnen, että tämä on minulle juuri se oikea paikka. Rauma on taakse jäänyttä elämää, enkä sinne myöskään takaisin enää palaisi. 

Asiat elämässäni muuttuivat hurjalla vauhdilla tänne muuton myötä, tuli uusi parisuhde, lapset, uusi työpaikka, uusi paikkakunta, uudet kaverit... Ainoa asia jota Raumalta kaipaan tällä hetkellä on ne ystävät, jotka jäivät sinne, miten se aika ei enää riitäkään yhteydenpitoon? Ehkä vika on minussa, ehkä ei? Kuitenkin, olette mielessäni ja muistattehan, että tänne meille saa aina tulla kyläilemään. Vaikka paikkakunta vaihtui, ei silti ystäviä tarvitse vaihtaa ja menettää.

Se miten nopeasti lapsiin voi kiintyä, tuli minulle täytenä yllätyksenä. Ensin salaa itsekseni pohdin, voisinko koskaan tuntea tunnetta, miltä tuntuu olla äiti- rakastava vanhempi. Nyt, en enää pohdi asiaa, nyt elän sitä tunnetta. Tunnetta, miten rakkaus valtaa sydämen kun saan lapsilta halauksen, kun he sanovat minua maailman parhaaksi äitipuoleksi tai niinkuin muutaman kerran on käynyt, olen ollut heidän mielestään jo "ihan vaan" äiti. Se tunne kun saa olla tasavertainen vanhempi, ihminen, joka näyttää esimerkkiä ja antaa ohjeita, ei sen parempaa olekaan. Tahdonkin kiittää Emmiä siitä, että sain tällaisen mahdollisuuden - tällaista ei kaikille suoda ja olen onnellinen siitä, että kanssas olla saan...

 Mitä Emmiin tulee, hän on antanut minulle paljon, enemmän kuin varmaan osaa edes kuvitella. Asiat loksahtivat vihdoin elämässäni paikoilleen ja vaikka tämä sairasloma tässä nyt onkin, on täällä silti minun paikkani. Tunnen kuuluvani tänne. Se tunne, mikä minulla on aamuisin kun saan herätä rakkaani vierestä, katsoa miten kauniilta toinen näyttää nukkuessaan. Tuntea aamun ensikosketus kädellä, aamun ensimmäinen suudelma huulilla... Ja se, mistä varmasti tiedän kuuluvani tänne, on se tunne, joka minut valtaa useita kertoja päivän aikana - ikävä-
tunne joka tulee, kun rakkaani ei ole vierelläni. Voi olla, että ikävöinti kuulostaa muiden korviin todella oudolta, mutta, se on se tunne, jonka avulla itse tiedän olevani kotona! Täällä missä on hyvä olla.